Sisäilman radon aiheuttaa Suomessa noin 300 keuhkosyöpää vuosittain. Mitä kauemmin ja mitä suuremmassa radonpitoisuudessa oleskellaan, sitä suurempi sen aiheuttama keuhkosyöpäriski on.

Säteilyturvakeskuksen (STUK) vuonna 2016–2017 toteuttama Ilman radonia -kampanja pyrki vähentämään radonin aiheuttamien keuhkosyöpien määrää Suomessa. Tavoitteena oli löytää asunnot, joiden sisäilmassa on liikaa radioaktiivista radonia, ja antaa neuvoja radonpitoisuuden alentamiseen.

Tietoa radonista on jaettukin aktiivisesti jo vuosia, mutta kertaus on opintojen äiti: kyseessä on siis sisäilmassa esiintyvä hajuton ja näkymätön radioaktiivinen kaasu, joka voidaan havaita vain mittaamalla.

Radon on kodissa huomaamaton, mutta ikävä vieras. Sen aiheuttama kasvanut keuhkosyöpäriski on osoitettu kiistatta, kertoo STUKin ylitarkastaja Olli Holmgren.

– Mitä isompi pitoisuus ja mitä kauemmin asustelee, sitä isommaksi riski kasvaa.

Vaikka tieto radonin riskeistä on levinnyt jo hyvin, siitä on yhä vallalla väärä käsitys, joka hänen mukaansa olisi hyvä tiedostaa:

– Jos on uusi talo, jossa on radontorjunnat tehty, ajatellaan radonpitoisuuden olevan automaattisesti pieni. Se ei pidä välttämättä paikkansa. Jos on sattunut rakennusvirhe, radonpitoisuus voi olla koholla myös uudessa talossa.

Mittausinto vaihtelee alueittain

Vaikka radonin riskeistä ja vaikutuksista ollaan Holmgrenin mukaan yleisesti jo hyvin tietoisia, se ei ole silti johtanut radonmittausten tekemiseen niin laajasti kuin olisi suotavaa. Hän toteaa mittausmäärien vaihtelevan paljon kunnittain ja jopa postinumeroittain.

– Mitä isommat pitoisuudet tietyllä alueella on, sitä enemmän tehdään mittauksia. Siinä on aika selvä korrelaatio.

Parhaimmissa kunnissa jopa noin puolet pientaloasunnoista on mitattu, kun taas koko Suomen osalta lukema on keskimäärin noin 10 %. Lukemat koskevat kuitenkin vain STUKin radonmittauspurkeilla tehtyjä mittauksia, sillä muiden menetelmillä tehtyjä mittauksia ei tilastoida heidän tietokantoihinsa.

STUKin lisäksi kolmella laboratoriolla on Suomessa STUKin hyväksyntä tutkia radonnäytteitä, ja suomalaiset jälleenmyyjät myyvät niiden mittauspurkkeja. Viime vuosina rautakaupoista ja elektroniikkaliikkeistä on voinut myös ostaa radonmittareita. Holmgren ei kuitenkaan neuvoisi luottamaan niihin sokeasti:

– On hyvä kysymys, mikä niiden tarkkuus ja luotettavuus on. Niitä ei kukaan valvo eikä niille ole haettu STUKin hyväksyntää.

Rakennustavalla vaikutus radonpitoisuudeen

Karkeassa ja hyvin läpäisevässä maaperässä radonpitoisuudet ovat suurempia. Radonia esiintyykin Suomessa tyypillisesti soraharjualueilla. Erityisen isoja pitoisuuksia on Holmgrenin mukaan myös Kaakkois-Suomessa, jossa maaperässä on runsaasti rapakivigraniittia.

– Savimaallakin voi olla jopa savessa sen verran uraania, että se tuottaa radonia.

Hän kertoo myös talon rakennustavan vaikuttavan sisäilman radonpitoisuuteen. Suomessa yleisin pientalon perustamistapa on sokkeli ja maanvarainen betonilaatta. Perinteisesti laatan ja sokkelin välistä liitosta ei tiivistetä, joten siihen jää rako.

– Sieltä virtaa sisälle maaperän radonpitoista ilmaa. Sitä voi ajatella riskirakenteena.

Toinen Holmgrenin mainitsema yleinen riskitekijä on kellari, oltiinpa sitten rinteessä tai tasamaalla:

– Jos kellarin seinät on tehty kevytsoraharkoista, se on aika läpäisevä materiaali, josta radon tulee helposti läpi.

Mikäli talon perustuksena on kantava, hyvin tuulettuva alapohja eli niin sanottu rossipohja, sisäilman radonpitoisuudet jäävät yleensä pieniksi.

Mittaus käy helposti radonpurkilla

Osviittaa oman kunnan radonmittaustuloksista saa STUKin nettisivuilta löytyvistä tilastoista, mutta yksittäisen asunnon radonpitoisuus selviää vain mittaamalla – joka onneksi sujuu vaivattomasti. Holmgren neuvoo ensinnäkin valitsemaan STUKin hyväksymän mittausmenetelmän.

– Radonpurkki on halvin ja helpoin. Niitä saa tällä hetkellä neljältä toimittajalta.

Radonmittauspurkin voi tilata netistä tai puhelimitse. Purkki lähetetään kotiin kirjepostina, se avataan suojapussista ja sijoitetaan noin metrin korkeudelle huoneeseen, jossa halutaan mitata.

– Kellarissa oleskellaan niin vähän aikaa, että siellä ei ole tarpeen mitata. Ensisijaisesti asuintilat – makuuhuone, olohuone – joissa oleskellaan pisimpään, ovat ne kriittiset.

Purkkia on pidettävä samassa paikassa koko mittauksen ajan ja sen tulee kestää vähintään kaksi, mutta mielellään kolme kuukautta. Mittaus kannattaa yleensä tehdä syyskuun alun ja toukokuun lopun välisenä aikana, mutta kesäasunnot ja vastaavat kannattaa mitata silloin kun siellä oleskellaan.

– Kesällä tehdyistä mittauksista ei pystytä luotettavasti arvioimaan koko vuoden radonpitoisuuden keskitasoa, mikä on ratkaiseva tekijä terveyshaitan kannalta, valaisee Holmgren. 

Kesällä radonpitoisuus vaihtelee paljon, ja mittaukseen vaikuttavat niin kesähelteet kuin asuintottumuksetkin: onko esimerkiksi tuuletusikkuna auki vuorokauden ympäri.

Mittausajan jälkeen radonpurkki palautetaan laboratorioon mukana tulleessa palautuskuoressa. Holmgren arvioi mittaustulosten saamisessa kestävän tavallisesti noin 1–4 viikkoa riippuen purkin toimittajasta ja siitä, miten ruuhkautunut laboratorio on.

– Yleensä mittauskauden lopussa näkyy ruuhkapiikki, sillä purkin palauttaminen ajoissa tuppaa unohtumaan, hän naurahtaa.

Radonimuri on tehokas korjausmenetelmä

Jos radonpitoisuus ylittää sallitut raja-arvot, kannattaa ryhtyä suunnittelemaan radonkorjausta. Korjausmenetelmän valintaan vaikuttavat esimerkiksi mitattu radonpitoisuus sekä rakennuksen alla oleva maaperä.

Holmgren kehottaa myös ensi alkuun varmistamaan, että talon ilmanvaihto toimii ohjeiden mukaisesti ja on riittävän tehokas.

– Jos ilmanvaihto toimii kovin huonosti, se kasvattaa radonpitoisuutta.

Ennestään jo kohtalaisen hyvin toimivaa ilmanvaihtoa ei kuitenkaan kannata lähteä lisäämään vain radonpitoisuuden pienentämiseksi.

– Se kasvattaa lämmönkulutusta ja toisaalta sillä ei ole enää niin suurta vaikutusta.

Radonimuri on yksi tehokkaimmista radonkorjausmenetelmistä ja se sopii kaikenlaisiin rakennuksiin kaikilla alueilla. Sen tekeminen ei ole tavallisesti myöskään mitään rakettitiedettä.

– Lattiaan tai sokkeliin tehdään reikä, jonka kautta imetään lattialaatan alta ilmaa ja koitetaan muodostaa alipaine täyttösorakerrokseen laatan alle. Alipaine estää ilmavirtauksia maaperästä sisätiloihin, kuvailee Holmgren. Radonpitoinen ilma puhalletaan turvallisesti ulos.

– Se on yleensä hyvin tehokasta. Radonpitoisuus pienenee 70–90 %, hän arvioi.

Teho riippuu viime kädessä talon rakenteista. Joissain tapauksissa imupisteitä tarvitaan useampia, mutta tavallisesti yksi imupiste riittää noin 120 neliömetrille. Yhden imupisteen radonimurin hintahaarukka vaihtelee Holmgrenin arvion mukaan tekijästä ja kohteesta riippuen 3 000–5 000 euron välillä, mutta sen voi saada parilla tuhannella eurollakin.

Radonkaivon rakentaminen työläämpää

Toinen mahdollinen korjausmenetelmä on radonkaivo. Sen kohdalla termit menevät Holmgrenin mukaan helposti sekaisin. Tavallisesti sillä tarkoitetaan kuitenkin sora- tai hiekkaharjualueelle rakennettavaa 4–5 metriä syvää kaivantoa.

Radonkaivo rakennetaan talon ulkopuolelle, muutaman metrin päähän perustuksista. Tiivistettynä sillä imetään ilmaa maaperästä, jolloin maaperän radonpitoisuus alenee.

– Se vaikuttaa laaja-alaisemmin talon alle ja ympäristöön, kertoo Holmgren.

Radonkaivo on radonimuria suuritöisempi korjaustapa. Kaivanto on syvä ja sitä varten on myös vaihdettava maa-aineksia, jotta pintakerrokset saadaan tiiviiksi. Näin korvausilma ei tule suoraan kaivon yläpuolelta lähiympäristöstä. Lisäksi 4–5 metriä syvän kuopan kaivaminen ei onnistu ihan pienellä kaivinkoneella.

– Jos harjussa on kovin karkeaa soraa, kuopan reunat tuppaavat lommomaan. Saattaa tulla yllättävän iso kaivanto, riippuen siitä kuinka hyvin maa pysyy kasassa.

Hän toteaa radonkaivon vaativan kokemusta ja pelisilmää, jotta maaperää osataan lukea. Jos kaivettaessa vastaan tulee tiiviimpi maakerros, kaivo ei välttämättä toimi siinä sijainnissa ja sen paikkaa on vaihdettava.

Varmista korjausten vaikutus lisämittauksella

Radonkorjausten jälkeen kannattaa lopputulos varmistaa vielä mittauksella. Näin selviää, tarvitaanko mahdollisesti vielä lisätoimenpiteitä.

– Joillakin korjausyrityksillä on omia mittareita, joilla ne tekevät tarkistusmittauksen heti korjauksen jälkeen, kertoo Holmgren. Lyhytaikaisella mittauksella ei saa kuitenkaan varminta tietoa tilanteesta, ja mittarin luotettavuuskaan ei ole välttämättä taattu.

– Sen lisäksi kannattaa tehdä se pitkäaikainen, yli kahden kuukauden mittaus, jotta saadaan lopullinen varmistus siitä, että korjaus on onnistunut.

Toisinaan radonkorjauksen suunnittelussa on tarpeen mitata eri huoneiden radonpitoisuuksia. Silloin oman radonmittarin hankkiminen voi olla hyvä päätös.

Halvimmat radonmittarit ovat Holmgrenin mukaan 200–300 euron hintaluokassa. Jos radonpitoisuutta olisi jouduttu mittaamaan purkilla monta kertaa, mittari maksaa itsensä pian takaisin. Silläkin kannattaa seurata pitoisuutta vähintään kahden kuukauden ajan.

– Ja on aina hyvä tarkistaa, että mittari toimii, painottaa Holmgren. Hän huomauttaa joidenkin mittareiden mukana voivan tulla kalibrointitodistus.

– Tai jos on sellainen mittari, jolle ei tehdä yksilöllisiä kalibrointia, sen toiminnan voi varmistaa pitämällä sitä ja radonpurkkia vierekkäin ja katsomalla tuleeko sama tulos.

Tiivistys on korjauskeinona haastava

Sisäilman radonpitoisuuteen voi vaikuttaa myös tiivistämällä talon vuotokohdat – periaatteessa. Holmgren kertoo sen olevan pientaloasunnoissa kuitenkin käytännössä todella haastavaa. Etenkin puisilla seinärakenteilla tiivisteainetta ei saada oikeaan kohtaan eli betonipinnoille.

– Jos tiivistetään puuta tai lastu- tai kipsilevyjä vastaan, liitoksesta ei tule radontiivistä, vaan radon pääsee tulemaan sisäilmaan seinän ja lämmöneristeiden kautta.

Mikäli taloon ollaan tekemässä isompaa peruskorjausta ja radonpitoisuus on ollut vähäinen, tiivistystä voi hänen mielestään olla kuitenkin kannattavaa yrittää. Myös kivitalossa, jossa on betonielementtiseiniä ja vastaavia, tiivistys voi olla mahdollista.

– Niiden kanssa pitää vain olla todella huolellinen työn laadun suhteen ja että jokainen rako tulee tiivistettyä. Silloin saattaa päästä kohtuullisiin tuloksiin.

Radonkorjauksen tavoitteena tulisi olla kuitenkin mahdollisimman pieni sisäilman radonpitoisuus.

– Sillä, onko pitoisuus vain pikkaisen alle tai yli viitearvon, ei ole juuri vaikutusta terveysriskiin, Holmgren toteaa. Jos investoi korjaukseen, kannattaa siis valita menetelmä, jolla päästään varmasti mahdollisimman hyvään lopputulokseen.

Teksti: Mari Pihlajaniemi
Kuva: Radonhallinta