Puulämmöllä kohti pakkasia.

Viime aikojen geopoliittiset muutokset ovat tuoneet muutoksia myös eurooppalaisten energiankäyttöön. Sähkön ja kaasun saatavuuden ongelmat ja korkea hinta sekä tarve varautua äkillisiin kriiseihin ovat lisänneet kiinnostusta puun käyttöön. Talven lämmityshuolet koskevat aivan erityisesti meitä pohjoisen asukkaita, joille parinkymmenen asteen pakkaset ovat keskitalvella arkipäivää. Onneksi meillä on takkoja ja uuneja, puuhelloja ja -kiukaita, kunhan osaamme käyttää niitä oikein. 

Vanhaankin voi luottaa

Viime talvi herätti monet kiinnostumaan sellaisistakin talossaan olevista tulisijoista, jotka eivät ole olleet pitkään aikaan käytössä. Vieläkö tuotakin uskaltaisi lämmittää, vai olisiko parempi hankkia tilalle uusi? 

Nuohoojamestari Tapio Lehtimäki toteaa, että entisaikaan uunit muurattiin kestämään sekä lämmitystä että aikaa. Siksi vanhasta uunista ei kannata oikopäätä luopua, jos sen ulkovaippa on ehjä. Ammattitaitoinen muurari osaa korjata sisältäpäin huonokuntoiselta näyttävää uunia, ja nykyään siihen tarkoitukseen löytyy hyviä, huolellisesti testattuja materiaaleja. Esimerkiksi vanhan peltikuoren sisään voi muurata uuden sisuksen. Luukkuja ja muita osia saa ostaa käytettynä, jos uunin ulkonäkö halutaan säilyttää mahdollisimman autenttisena. 

Jos sen sijaan uuni on ulkopuolelta selvästi rikki, jos sen perustus on hajonnut, tai se ei lämmitä kunnolla, korjaaminen ei kannata.  Lehtimäki opastaa tarkkailemaan ennen kaikkea uunin lämmönvarauskykyä. Jos uunia on ylilämmitetty aikaisemmin, sen varauskyky voi olla heikentynyt niin, että se ei ole enää tehokas.

 – Uuni voi kyllä kuumeta, kun sitä lämmitetään, mutta on olennaista seurata, säilyykö lämpö niin, että siitä on todellista hyötyä, hän neuvoo.

Ennen kuin ryhtyy testaamaan hylättynä ollutta tulisijaa, pitää muistaa, että nuohoojan kuuluu aina tarkastaa yli kolme vuotta käyttämättä ollut uuni ennen uutta käyttöönottoa. 

Kasariuuni on päältä kaunis

Uunin tai takan käyttökelpoisuutta voi arvioida myös sen mukaan, milloin se on tehty. Ennen 1960-lukua rakennetuissa omakotitaloissa oli tavallista lämmittää puilla, joten niiden tulisijat on todennäköisesti muurattu ammattitaidolla ja vahvalle perustukselle. Sen jälkeen alettiin siirtyä maaseudullakin öljylämmitykseen tai asennettiin sähkövastukset uuneihin. 1970-luvulla uusia tulisijoja ei muurattu oikeastaan minnekään, ja juuri siinä kohtaa syntyi ketjun heikoin lenkki, Tapio Lehtimäki varoittaa.

Nimittäin, kun sitten vuosikymmenen kuluttua varaavat takat ja muut sellaiset palasivat muotiin, alan vanha osaaminen oli ikään kuin kadonnut. Uudet luomukset olivat kyllä näyttäviä ja muhkeita, mutta toteutuksessa oli toivomisen varaa. Suosittua oli muun muassa muurata uuniin mahdollisimman suuri tulipesä, niin että yksi pesällinen lämmitti kuumaksi koko suuren massan.

– Se on virhe, Tapio Lehtimäki sanoo.

Hänen mukaansa suuri panospoltto eli yhdellä kerralla poltettu puumäärä särkee uuneja – pienempi pesä ja tarvittaessa puiden lisääminen on parempi vaihtoehto. 1980-luvun uuneissa on kiistatta heikkouksia, mutta toisaalta kaikki hataralta näyttävä ei välttämättä ole sitä. Monet suhtautuvat epäluuloisesti esimerkiksi niin sanottuun kevythormiin, joka on talon rakenteiden läpi viety metalliputki. 

– Turhaan, sillä oikein asennettuna se on turvallinen käyttää, arvioi Lehtimäki.

Hän muistuttaa, että suurin osa kevythormista aiheutuneista vahingoista on johtunut nimenomaan asennusvirheistä. Ongelma saattaa realisoitua vasta viiden tai kuuden vuoden kuluttua hormin käyttöönotosta, jolloin huolimatonta asennusta ei välttämättä tulla enää ajatelleeksi. Siksi asennusvaiheessa kannattaa olla erityisen tarkkana.

Laatu takaa turvallisuuden

Jos päätetään korvata huonokuntoinen tulisija uudella, suunnittelu alkaa vanhan paikan asettamista rajoista.  Perustuksen on oltava riittävän vankka; tosin Lehtimäen mukaan vanhat perustukset on tehty kannattamaan painavampia uuneja kuin nykyiset uudet ovat, joten ne todennäköisesti riittävät, jos muuten ovat ehjiä. Vanhan hormin koon täytyy täsmätä uuden suunnitellun uunin kanssa, jotta veto säilyy riittävänä. Uunin tai takan muuraaminen on ammattilaistyötä, mutta rakentamistaitoinen henkilö voi purkaa vanhan tiilimuurin itsekin – ei tosin välttämättä ilman opastusta. 

– Suunnitteluvaiheessa kannattaa pyytää nuohooja arviomaan tilanne ja ohjeistamaan. Katsomaan esimerkiksi se, että piippu ei ole suoraan rakenteen päällä, jolloin koko hormi voisi purkutyön aikana romahtaa, Lehtimäki sanoo.

Tulisijan voi tehdä myös paikkaan, jossa sellaista ei ole ennestään ollut. Niitä on tehty erityisesti 1970-luvulla rakennettuihin taloihin, jotka ovat Suomen uunittomimman aikakauden rakennuksia. Silloin tarvitaan uusi perustus ja savukanava, mutta molempiin löytyy turvallisia ja suhteellisen yksinkertaisia ratkaisuja. Valmisuuneissa on nykyään paljon vaihtoehtoja vuolukivestä peltikuorisiin ja kaakelilla verhoiltuihin uuneihin sekä metallisiin kevyttakkoihin.

– Kaikki riippuu käyttötarkoituksesta. Halutaanko huoneen tai koko asunnon lämmittävä varaava takka vai keveä tunnelmanluoja – kaikki vaihtoehdot ovat hyviä, jos ne vastaavat käyttäjän toiveita ja ovat tarpeeksi laadukkaita, Lehtimäki pohtii.

Valmisuunia valittaessa tärkeintä on varmistua, että uudesta tulisijasta tulee turvallinen. Tehdasvalmisteisessa tuotteessa on oltava CE-merkintä, joka kertoo riittävistä testauksista. Tyyppikilvestä pitää ilmetä muun muassa vaadittu suojaetäisyys palavaan materiaaliin sekä palamisen enimmäislämpötila.

Ennen kuin valitsee minkäänlaisen uunin tai tekee vanhalle yhtään mitään, on muistettava yksi tärkeä asia: tulisijojen uusimiseen tarvitaan lupa. Siksi kannattaa ensimmäiseksi olla yhteydessä oman kunnan rakennusvalvontaan, sillä vaikka laki on kaikille sama, käytännöt vaihtelevat kunnittain. Jossakin riittää toimenpidelupa, jokin toinen kunta vaatii rakennusluvan.   

Nuohooja on talon turvaaja

Nuohous on tulisijojen hoidon tärkein turvatekijä. Nuohous pitää tehdä vakituisissa asunnoissa vuosittain ja kesämökeillä 3 vuoden välein. Nuohoojan tehtävä on paitsi puhdistaa hormit, myös tarkastaa koko tulisija piipunpäästä pesään asti. Laki edellyttää, että rakennuksessa on turvallisuusmääräysten mukaiset kattoturvatuotteet, eli kiinteät nousu- ja kattotikkat sekä kattosillat. Yli 8 metrin korkeuteen yltävissä nousutikkaissa on oltava turvakisko, johon valjaat voi kiinnittää, tai selkäkaaret, jotka kiinnitetään tikkaisiin vajaan metrin välein.

Tapio Lehtimäki kertoo, että nykyaikaisin välinein uunin voi nuohota myös alhaalta käsin pesän kautta – mutta se on hätäratkaisu, väliaikainen apu.

– Alhaalta voi puhdistaa hormin yhden kerran, jos rakennuksen kattoturva ei ole kunnossa. Sitä ei voi tehdä jatkuvasti, koska nuohooja ei silloin näen koko hormin eikä piipunpään kuntoa, ja niiden tarkastaminen taas on lain määräämä velvollisuus, hän selittää.

Piipunpäät on pidettävä kunnossa ja siis uusittava silloin tällöin. Nykyään vanhoja hormeja voidaan vahvistaa  liukuvalulla, jota nimitetään kansan kielessä myös massaamiseksi tai flammaamiseksi. Siinä hormin sisäpintaan valetaan erityinen laasti, joka kestää jopa 1200 asteen kuumuutta, eli nokipalon lämpötilan. Toimenpidettä on tehty Suomessa parisenkymmentä vuotta, Ruotsissa ja muualla Euroopassa pitempäänkin. 

– Nyt siitä alkaa olla jo luotettavia testituloksia, ja näyttää siltä, että oikein tehtynä se on hyvä menetelmä, joka pidentää hormien ikää. Kannattaa kuitenkin tarkistuttaa hormit varmalla ammattilaisella, esimerkiksi neuvotella  oman, talon hormit hyvin tuntevan nuohoojan kanssa, ennen kuin tilaa sellaisen toimenpiteen. Ovelta ovelle kiertäviin ”asiantuntijoihin” ei pidä luottaa, Lehtimäki muistuttaa.

Päästöt kuriin huolellisuudella

Suhtautuminen puulämmitykseen on tällä hetkellä kaksijakoista. Varalämmitysjärjestelmiä kaivataan monesta syystä, mutta toisaalta puunpoltto kasvattaa ilman pienhiukkauspitoisuuksia, ja sitä pitäisi välttää ilmastonmuutoksen ehkäisemisen nimissä. Yksinkertaisia perussääntöjä noudattamalla puulämmityksen haittoja voi ainakin vähentää. Nykyään uusien uunien mukana seuraa käyttöohjeet, joita seuraamalla hiukkaspäästöjä voi pitää kurissa.

– Tärkeintä on, että käytetään pelkästään kuivaa, puhdasta puuta. Uuneja ja takkoja ei ole tarkoitettu roskanpolttoon, Tapio Lehtimäki painottaa.

Uunissa ei saa polttaa maalattua eikä painekyllästettyä puuta eikä minkäänlaisia muoveja. Lehtimäki neuvoo myös, että uunia ei pidä ahtaa liian täyteen. Noin 2/3 pesällistä kerralla riittää, ja tarvittaessa puuta lisätään. Jos kerralla poltetaan liikaa puuta, palamisen happimäärä ei riitä, ja piipusta tupruaa savun lisäksi saastuttavia nokihiukkasia.

– Tavallinen puukoppa, pärekori, johon puuta mahtuu noin 10 kiloa, on minusta hyvä mitta. Sääntö on, että kun sellainen korillinen kuivaa puuta poltetaan kolmessa osassa päältä sytyttäen, tuli palaa nätisti ja rauhallisesti ja päästöjä syntyy mahdollisimman vähän, hän tiivistää.

Haastateltava: Nuohoojamestari Tapio Lehtimäki Eurasta on Tulisija- ja savupiippuyhdistys ry:n aktiivijäsen ja Nuohousalan Keskusliiton entinen puheenjohtaja.

Teksti: Ulla Sirén
Kuva: Freepik